tällä Sivulla pääset sukeltamaan Saimaa Geoparkin tarinoiden ja historiallisten yksityiskohtien maailmaan.

Alvar Aalto

Alvar Aalto oli yksi parhaiten kansainvälisesti tunnettu Suomalainen arkkitehti ja suunnittelija. Hänen työnsä tunnetaan laajalti niin arkkitehtuurista, huonekalujen, tekstiilien ja lasiesineiden suunnitteluista kuin myös muotoilusta ja taiteesta.

Lue lisää Alvar Aalto –säätiön nettisivuilta

Aalto suunnitteli useita taloja Imatralla sekä sai tehtäväkseen yleismaisemakaavan luomisen kaupungille. Alueen tunnetuin Alvar Aallon suunnitelmista rakennuksista on näyttävä Kolmen Ristin Ristin Kirkko (ent. Vuoksenniskan Kirkko), mikä sijaitsee Vuoksenniskalla. Kirkko on rakennettu muinaisen jäätikön reunaan kerrostuneen suiston ulkoreunalle ja se valmistui 1957. Kirkko on myös yksi Saimaa Geoparkin kulttuuri- ja luontokohteista. Vierailijoita kirkossa käy n. 3000 vuodessa ja sen opastetut kierrokset ovat erittäin suosittuja.

Kolmen Ristin Kirkko ulkoa ja sisältä. Kuvat:imatra.kuvat.fi

Lue lisää luonto- ja kulttuurikohteesta Kolmen Ristin Kirkko

Imatran kaupunki kuuluu Alvar Aalto kaupunkiverkostoon ja Kolmen Ristin Kirkko on yksi Alvar Aalto matkailureitin kohteista. Lue lisää Imatran kaupungin nettisivuilta

Lue lisää Alvar Aalto kaupunkien verkostosta
Alvar Aalto matkailureitin kohteet

Geologinen luonnonperintö Suomalaisessa maisemataiteessa 

Artikkelin kirjoittaja Kaisa-Maria Remes (FM) työskentelee geologina Saimaa Geopark yhdistyksessä ja on kiinnostunut geologian lisäksi kulttuuriperinnöstä.

Tässä artikkelissa yhdistyvät nämä kaksi kiinnostuksen kohdetta tuoden esille huomioita siitä, kuinka katsella maisemamaalauksia geologisesta näkökulmasta.

Lue artikkeli täältä (PDF)
Issuu-julkaisu

Tervahöyry AHTO

Ahto tervahöyryn potkuri. Kuva: Sulkavan kunta

Sulkavan kunnanviraston aulassa on pienoisnäyttely Saimaalla liikennöinneistä terva- ym. höyrylaivoista. Näyttelyssä on nähtävissä kuvia ja erilaista sen ajan laivoihin kuulunutta esineistöä.

Tervahöyry Ahto oli rakennettu Sulkavan Partalansaaren Niittulahdessa vuonna 1910. Tervahöyry valmistettiin puusta ja mukana on ollut luonnonvääriä puita, johtuen laivan muodosta.

Laivan pituus on ollut 30,6 m ja leveys 6,9 m. Alus täytti maksimimitat sen aikaiseen Saimaan kanavan liikenteeseen. Ahto liikennöi sisävesillä ja sillä vietiin halkoja Pietariin ja Helsinkiin. Paluulastina tuotiin tavaraa Sulkavan kauppoihin ja muille ostajille.

Ahto purettiin viisikymmentäluvun vaihteessa ajamalla laiva vauhdilla matalaan rantaan. Jäänteet ovat edelleen Sikolahden pohjassa. Laivan potkuri on nostettu syksyllä 2009 ylös ja se on kunnostuksen jälkeen kunnanviraston aulan näyttelyssä nähtävissä. Potkuri lojui järven pohjassa 60 vuotta.

Ahto tervahöyrystä on valmistettu pienoismalli, joka myös on näyttelyssä. Pienoismallin mittasuhde on 1/40. Malliin on käytetty sulkavalaista koivua lastina (pienoishalkoja) ja niitä on kannella noin 4000 kpl. Myös ruuma on täynnä halkoja. Luonnollisesti alus on tervattu kuten tervahöyryn kuuluukin.

Pienoismallin tekijä on sulkavalainen Marko Torvinen ja sen tekemiseen kului päivälleen kuusi kuukautta.

Ahto tervahöyryn pienoismalli. Kuva: Sulkavan kunta

 

Näyttelyn esineistöä. Kuva: Sulkavan kunta.

 

Ruutuvaippa

-historiatietoa Ruokolahti -seuran myymästä  Saimaa Geopark tuotteesta:

Kirjava ku tikka, leveä ku lehmännahka, sanonta Sakkolasta

Ruutuvaippa on toimikkainen, musta-valkea ja paksuksi vanutettu katevaippa, joka on ominainen savo-karjalaiselle alueelle. Laajalla alueella Savo-Karjalassa asuttiin 1800-luvun lopulle asti savupirteissä ja nukuttiin penkeillä ja lattialla. Tarvittiin lämmin peite, joka pystyttiin itse valmistamaan. Sellainen oli itäsuomalainen, saran tapaan vanutettu vaippa, joka oli täysruutuinen, tasaruutuinen ja sidokseltaan toimikas. Se oli valmistettu luonnon väreillä, mustalla valkoisella ja harmaalla. Jossain saatettiin käyttää myös punaista väriä. Airi Ruokonen  Lue lisää Ruutuvaipasta täältä

Lähde: Toini-Inkeri Kaukonen, Itse tuon sanoiksi virkki III

(Kesäisin ruutuvaipan voi ostaa Ruokolahden museolta, Eukonpuodista. Ruokolahden ruutuvaipan voi ostaa myös ympäri vuoden. Puh: +358 50 322 2568, eukonpuoti@gmail.com Rasilantie 57, 56100 Ruokolahti)

Tarinoita Saimaa Geoparkin alueelta

Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu

Kauko ihaili jo lapsena Partalansaaren kauneutta. Pienenä poikana hän oli nuottarannassa kuullut tarinan, että joku oli soutanut Partalansaaren ympäri. Aikaa matkaan oli mennyt auringonlaskusta auringonnousuun. Asia jäi poikaa askarruttamaan, sillä saari oli suuri ja kesäinen yö lyhyt.
Vanhempana venemestari Kauko Miettinen pohti, oliko lapsena kuultu tarina tosi. Hän oli myös huolestunut isoisältä opitun veneentekotaidon ja puuvenekulttuurin säilymisestä seuraaville sukupolville. Ajatukset eivät antaneet rauhaa ja niinpä hän päätti järjestää kisat selvittääkseen, kauanko saaren kiertäminen soutaen vie aikaa. Saadakseen ihmisiä kisaan, lupasi Kauko lahjoittaa voittajalle veneen.

Kaukon unelma toteutui. Ensimmäiset kisat järjestettiin vuonna 1968 nimellä Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu. Tapahtuma oli alkulaukaus jo yli 50 vuotta järjestetyille Sulkavan suursouduille.

Heinäkuussa järjestettävään tapahtumaan saapuu vuosittain tuhatpäinen joukko puuvenesoudun ystäviä, jotka osallistuvat Suomen suurimpaan soututapahtumaan.

RURAL EXPLORER – HANKE

Rural Explorer – hankkeessa koottiin mielenkiintoisiin paikkoihin liittyvää tarina-aineistoa Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson maakuntien maaseutumaisilta alueilta. Rural Explorer – hankkeen toteuttivat 1.11.2017 – 31.5.2020 Humanistinen ammattikorkeakoulu ja LAB-ammattikorkeakoulu. Projektia rahoitti Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto/Kaakkois-Suomen ELY-keskus.

TARINAJOKI – KERTOMUKSET MATKAILIJAN OPPAANA KAAKKOIS-SUOMESSA

Tarinat kulttuurimatkailun tuotteina

Tarinajoki-kirjaan sisältyy 51 kertomusta Kaakkois-Suomesta. Tarinoiden aiheet ovat syntyneet aikojen myötä ja kulkeutuneet suullisena perintönä, muistiinmerkittyinä ja arkistoihin kätkettyinä katkelmina tai kokonaisina kertomuksina jälkipolville. Tarinoiden pohjalta ja niistä inspiroituneina on teokseen laadittu uusintaversioita, joissa alueen rikas tarinaperintö pääsee jälleen ääneen.

Pekka Vartiainen, Juha Iso-Aho & Anu Nuutinen (Toim. / Eds.)

Voit lukea lisää Tarinajoki-kirjasta Humak:in nettisivuilta täältä.

Tarinajoki-kirja

Alla muutamia tarinoita Tarinajoki-kirjasta, jotka liittyvät Saimaa Geoparkin kohteisiin

Sormuskivi

Se on se kivi. Se joka halkaisee rajan idän ja lännen välille. Se kivi, jonka Venäjän keisari ja Ruotsin kuningas määräsivät satoja vuosia sitten kuuluvaksi lähemmäksi Pietaria kuin Tukholmaa. Sama kivi, jota Saimaan kanavan myöhemmät rakentajat eivät tohtineet louhia vaan rakensivat sen matalalle sivulle portaat. Herrasväki nousi niitä pitkin kiven tasaiselle laelle ja ihaili huipulta avautuvaa maisemaa järvelle. Portaat olivat paikallaan niin kauan kunnes eräs isäntä humalapäissään ja toisten yllytyksestä ajoi hevosensa lohkareen päälle. Monen yrityksen jälkeen tämä onnistui ja elikko saatiin vielä sieltä alaskin. Mutta tapaus kulkeutui viranomaisten korviin, käräjät käytiin ja portaat määrättiin purettaviksi.

Se oli se sormuskivi. Kun sen päälle joskus ensimmäisiä kertoja kiivettiin, lohkareen laelta löydettiin sormi, jossa kimmelsi sormus. Kukaan ei osannut kertoa, kenen ruumiista oli sormi kirvonnut. Oliko lintu sen noukkaissut jostakin mukaansa ja pudottanut kiven yli lentäessään? Vai oliko kiven päällä käyty hurja taistelu sormuksenkantajan ja jonkun toisen välillä?

Ajat olivat tuolloin levottomat. Sen kiven juurella tavattiin, juhlittiin ja sieltä lähdettiin sotimaan, kun aika oli. Sen lähelle nousi kirkko, jonka erinomaisuutta yli-innokas lukkari julisti kellojensoitolla siinä määrin, että lähistöllä asuvien hermot olivat tiukoilla. Niin suurta oli lukkarin rakkaus kirkkoaan kohtaan, että ei malttanut laskeutua kellotornistaan edes tarpeilleen. Joutsenossa kerrottiin tuolloin monia tarinoita paskakirkosta.

Kirkon laelle pystytettiin muhkea risti, jota koristi timantti. Viimeisimmän sodan aikana kirkon torni murskaantui ja sen mukana katosi myös risti aarteineen. Lähistön sankarivainajien maalta sitä on kaivettu ja etsitty, mutta turhaan. Timantti on vaipunut unohduksen hämärään.

Mutta legenda kertoo, että timantti vielä joskus ilmestyy yhdessä sormuksen kanssa. Ehkäpä kuin taikaiskusta jonkun eläväisen sormeen.

Lähde: Heikki Piiparinen (2010), Tarinoita Etelä-Karjalasta.
Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

Kolmiköytisien kalliomaalaus – Noita

Noita tärisee, kasvot irveessä se päästelee kireiden huultensa välistä outoa mölinää. Ovatko sanoja, jos ovat, en niitä tunne. En uskalla mennä aivan tuota lähelle. Naiset yrittävät estää noitaa vahingoittamasta itseään. Saavat pitää aika kovaa kiinni. Sormien päistä niiltä katoaa jo veri. Mies seurailee toimeliaan näköisenä mutta mitään tekemättä taustalla. Hieroo tummaa päänahkaansa ja antaa joitakin ohjeita liinahuntuisille. Tuskin ehtivät kuuntelemaan. Noidan jalat potkivat villisti ilmaa, selkä taittuu kaarelle ja ilmoille kajahtaa pahanoloisia, lyhyitä kiljaisuja. Se on kuin jokin kumma lintu, sätkii ja yrittää nousta siivilleen.

Tätä kestää aikansa. Sitten mies huomaa, että eivät naiset kykene kohta enää pitämään pyristelevän noidan vanhaa vartta. Ryhtyy vihdoin toimeen ja ottaa tämän jaloista kiinni. Ärähtää jotakin minulle, mutta sanat katoavat kauaksi järvelle. Minua alkaa itkettää. Taistelen kyyneleitä ja pelkoa vastaan. Sitten äkkiä noita näyttää menettäneen tajuntansa. Naisten ote kirpoaa. Myös mies irrottaa kätensä.

Noita lepää puoliksi selällään kalliolla ja sen raajat nytkähtelevät pienesti. Naisten pyhävaatteisiin on tarttunut kallion pinnalla ollutta jäkälää ja läheisistä puista pudonneita lehtiä. Korjailevat huivejaan, mies käskee meitä kaikkia kauemmaksi. Siinä noitaa tuijottaessa näyttää kuin sen ohuissa, vanhuuden kuivattamissa jaloissa olisi hidasta, ryömivää liikettä.

Ruokolahdella sijaitsevat Kolmiköytisienvuoren kalliomaalaukset on maalattu n. 5 000 eaa. Maalaukset ovat heikosti näkyvissä, mutta niistä on erotettavissa viisi ihmishahmoa. Kyseessä saattaa olla kuvaus rituaalimatkasta, jossa noita vaipuu transsiin häntä saattavan seurueen läsnä ollessa. Maalauksesta voidaan erottaa ihminen, joka on alaruumiistaan muuttunut tai muuttumassa käärmeeksi.

Lähde: Sulo Siitonen (1997), Retkeilijäin Ruokolahti.
Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

Kumma kivi

Ilta oli mennyt kylillä vähän pitkäksi. Mutta tarkoituksella. Oltiin värjötelty kaupan kulmalla sen aikaa että Ketonen oli tullut ovella räpläämään lukkoa kiinni. Näki meidät ja huikkasi että mitäs pojjat. Mitäs tässä kun ei ennenkään. Eki oli vetänyt oikein kunnon mällin fillaritelineen pintaan. Se jäi siihen roikkumaan vähän kuin tippukiveksi. Onneksi Ketonen oli jo häipynyt näkyvistä.

Pyörittiin vielä hetki ja otettiin sitten suuntaa kivelle. Oli sovittu että mennään sinne hämärissä. Ukko sitä oli kehottanut. Sanonut että jos pimeän tultua sinne menette ja teette kuten käsken niin kuulette kyllä. Me siitä muuta ymmärretty kuin että näitä asioita ei valoisassa tehdä. Hämärän juttuja. Niin kuin ukon tarinat kiven koputtajista.

Eki polki etunenässä kuten aina. Sillä oli kiire. Me tultiin Maken kanssa vähemmällä tohinalla. Ekin puseron punainen helma lepatti edessämme. Tuulenpuuska tarttui myös ympärillä oleviin kuusiin. Niiden suhinaan eksyi varisten rääkynää.

Mitä lähemmäksi kiveä tultiin sitä enemmän alkoi pelottaa. Tai ainakin aloin epäillä oliko tässä tolkkua. Ukon tarinat kyllä tiedettiin. Taidatkos olla jo vetelänä, Eki hörötti ja huomasin pienen virneen myös Maken naamalla. Heitettiin pyörät polun penkalle, kepit tarakalta käteen ja minä ryntäsin kärkeen. Ajattelin että minä sitten. Kestäkää kyydissä jos pystytte.

Aina se oli yhtä outo näky. Valtava kivijärkäle eikä kiinni oikein missään. Ja sen päällä vänkyräinen puu joka on kourillaan kiinni ropoleisen kallion pinnassa. Heiluttaa korkeuksiin kohoavia sarviaan. Puhaltaa suustaan ikiaikaisia höyryjä.

Jäin seisomaan paikalleni, vähän kuin kunnioittavan etäisyyden päähän. Vaalea hämärä oli laskeutunut. Puristin kourassani kepin pintaa. Se tuntui pehmeältä.

Eki ryntäsi ohitseni ja alkoi saman tien jyskyttää omalla koivuseipäällään kalliota. Kulki tiuhaan askeltaen kiven ympäri ja iski, iski, iski. Vähän sinne sun tänne. Make seisahtui lohkareen juurelle ja muistutti meille ukon ohjeet. Iskut piti kohdistaa tarkkaan paikkaan. Seitsemän ja puoli senttiä kiven ja alustan kosketuspinnasta kohti pohjoista.

Ensimmäiset kumahdukset täyttivät tienoon. Jostakin rasahti jotakin raskasta lentoon. Löimme ensiksi kukin omassa rytmissä, sitten yhdessä samaa tahtia tavoitellen. Patam-patam-patam. Kaiku nousi kiven päällä kököttävän männyn latvuksiin ja singahti sieltä kuin ulvahtaen läheiseen metsään. Patam-patam-patam.

Tummat varjot kasvoivat sitä myöten kun voima iskuistamme alkoi huveta. Pimeys vähän kuin nielaisi meidät syliinsä. Eki heitti ensimmäisenä keppinsä pois, sitten minä. Sanoi että ukon jorinat. Make jatkoi meistä vähän syrjässä hakkaamistaan. Kumahdukset kuuluivat nyt vaimeampina. Vähän kuin tulisivat jostakin eivätkä vain kulkeutuisi jonnekin. Olin tätä sanomaisillani Ekille kun huomasin Maken kalvakkaat kasvot takanani. Patam-patam-patam, kuului jostakin syvältä, kiven sisältä.

Kummakivi on Ruokolahdella sijaitseva siirtolohkare, joka on asettautunut erikoiselle paikallaan 10 000 – 11 000vuotta sitten. Lohkare on seitsemän metriä leveä ja viisi metriä korkea ja sen laella kasvaa kymmeniä vuosia vanha kaksilatvainen mänty. Kivi lepää kuperalla kallioalustalla kuin olisi keikahtamaisillaan alas millä hetkellä tahansa. Kiveä on käyty ihailemassa ja ihmettelemässä jo 1800-luvulta lähtien. Vuodesta 1962 se on ollut rauhoitettu kohde. Väitetään, että nimensä se on saanut paitsi kummallisen ulkomuotonsa takia myös ehkä siitä, että kun sitä kumauttaa kepillä, voi kuulostaa siltä kuin kivi olisi ontto sisältä. Kivestä lähtee siis kummallinen kaiku.

Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

Ruokolahden kirkonmäki – Elli ja Albert

Nainen katselee syrjäsilmin vieraan touhuja. Tämä kulkee pienin, töpöttävin askelin huonetta mittaillen. Pysähtyy katselemaan ikkunasta avautuvaa maisemaa. Mitäpä siellä, nainen miettii, peltoja, metsää, muutama kana. Vieras tokaisee jotakin huonolla suomellaan. Hyvältähän tuo tuoksuu, nainen ajattelee, suurelta maailmalta.

Jo muutama aika sitten vieras on ilmestynyt Ellin mökkiin. Kyllä Elli on näitä nähnyt ennenkin. Ainakin Venäjällä, kun teki sinne matkoja, päästämään
ihmiset säryistään. Pietarin asemalla odottivat kultaiset vaunut ja valkeat valjakot. Torvet soivat ja lakeijat kumartelivat. Moskovassa Turkin sulttaanin rouva päästeli itkunsekaisia kiitoksia. Monenlaista on vastaan tullut, mutta ei ehkä kuitenkaan tämän kaltaista. Kovin on nuori, pilke silmissä, kukonpoika. Tuollaiset vievät mukanaan, jos ei pidä varaansa.

Sen verran käy selväksi, että tahtoo maalata kylän väkeä. Kertoo hakevansa uusia kasvoja, ei väliä mitä. Mitä rumempi sitä parempi. Elli miettii ymmärtääkö ihan oikein. Nuoren miehen puheesta on vaikea ottaa tolkkua. Näyttää käsillään sen mitä ei saa muutoin vietyä perille. Venyttää sormillaan viiksien alta pilkistävää suutaan. Naurattaa tuo heitä molempia. Elli lämmittää vieraalle saunan. Vieras ähkii pimeässä kun Elli käy huikkaamassa että olisi nyt valmis.

Hetken päästä hikinen, punakka naama asettuu pyyhe lanteellaan hoitopöydälle. Elli kyntää sormillaan vieraansa selkää, painaa rystysensä vaaleaan ihoon, pyörittelee ahavoituneilla sormenpäillään lapaluiden kärkiin jämähtäneitä paukamia. Vieras päästelee mielihyvästä kielivää ähkinää, maiskuttelee huuliaan ja sopertaa.

Saunan jälkeen vieras asettuu pöydän ääreen, ottaa lehtiön ja kynän käteensä ja pyytää Elliä asettumaan uunin lähistölle. Elli siinä seisoo hetken aikaa, ihan paikallaan. Katselee kattohirsiä. Heiluttelee hitaasti käsiään, eikä oikein tiedä miten olla. Kädet tahtovat kulkea hipaisemaan silmille valahtanutta hiusrykelmää. Vieras hymyilee ja Elli katselee, miten kauniit sormella tuolla kukonpojalla onkaan. Niin nätisti piirtävät ilmaa.

Sovitaan, että huomenna mennään kirkonmäelle. Elli lupaa pyytää paikalle aitoja ihmisiä. Niitä vieras tahtoo maalata. Ruokolahden eukkoja. Sieltähän
niitä löytyy, Elli tietää, ja katsoo vielä tarkkaan vieraan hänestä maalaamaa kuvaa. Aika totinen on, Elli ajattelee. Seisoo kuin raavaan patsas.

Suomalaiset nk. kulta-ajan taiteilijat hakeutuivat 1800-luvun lopulla kansanomaisiin aiheisiin ja inspiraation toivossa myös kansan pariin. Kalevala-buumin nostattamat matkat veivät usein itäiseen Suomeen. Myös Albert Edelfelt lähti 1877 Vuoksenlaaksoon etsimään ja maalaamaan kansantyyppejä. Tuolloin hän asui jonkin aikaa Suomessa ja Venäjällä laajalti tunnetun kansanparantaja Elli Jäppisen kodissa. Ruokolahden ajalta on Edelfeltin yksi tunnetuimmista maalauksista ”Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä” (1887), jota ihasteltiin suurissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa – ja sittemmin myös Suomessa.

Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

Karhusaari

Karhusaaren paviljongilla me Reinon kanssa ensimmäisen kerran tavattiin. Taisi olla toisena tai kolmantena kesänä sodan jälkeen. Tyttöjen kanssa tultiin, parhaimmat mekot päällä, hiemanpunaa huulilla. Marke oli hankkinut jostakin kaverin, joka lupasi soutaa hänet saareen. Me jätimme pyörät Maalaistenlaiturin pientareelle ja nousimme muiden mukana veneen kyytiin. Kun moottori hurahti käyntiin, näkyi että Marken vene lipui sekin jo matalilla aalloilla kohti Karhusaarta. Se oli ihana kesäilta! Lämmin tuuli leikitteli hiuksillani ja silitti lempeästi paljaita käsivarsiani. Ihmiset juttelivat keskenään. Iloinen ja tulevan odotuksesta jännittynyt porina saatteli meitä kohti horisontissa keinuvaa tanssipaikkaa.

Paviljongin korkealle kohoavassa tornissa liehui lippu. Matkaa olin tehnyt monen monta kertaa aiemminkin, mutta jotenkin tuntui tuolloin siltä, että tästä reissusta tulisi hieman toisenlainen. Paviljongin suunnasta kuului jo tuttu ”Anna-Liisa”, kun laiturilla vastassa olleet miehet auttoivat meidät rantaan. Rantakallioita pitkin hypellen kiiruhdimme sisälle ja saimme pöydän
aivan tanssiparketin vierestä. Kauan aikaa ei siinä tarvinnut jalkojaan leputtaa, kun tultiin jo hakemaan.

Orkesteri soitti kovaa jotakin rytmikästä. Muut tytöt viilettivät parketilla kavaljeereineen. Itse otin pillistä huikat Sittisoodaa ja korjasin mekkoa. Ikkunasta näin, että Marke keskusteli ulkona jonkun nuoren miehen kanssa. Sitten hoikka hahmo ilmestyi eteeni. Tuon nuoren pojan nauraviin silmiin taisin ensiksi rakastua. Musiikki vei minua ja Reinon käsivarsille olisin tahtonut nukahtaa. Toiset tanssivat parit aivan kuin hävisivät näkyvistä. Maailma kohisi korvissani, partaveden ohut tuoksu oli kuin ihanaa huumetta, jota nautin kaikilla aisteillani. Suljin silmäni ja heittäydyin tunteeseen.

Sen illan me tanssimme, eikä mikään ollut sen illan jälkeen enää ennallaan. Myöhemmin, juuri ennen lähtöä takaisin Lappeenrantaan, istuimme kaksistaan ujosti rantakalliolla ja katselimme, miten kauempana pieni vene eteni airot hitaasti nousten ja laskien kohti kaupunkia. Aurinko sukelsi uneen ja minä ajattelin, että tämä kaikki on ikuista.
Kummallisella tavalla huomaan nyt, että tuo nuori tytönhupakko oli oikeassa. Vaikka enää ei ole Karhusaaren paviljonkia, ei ystäviä jakamassamuistoja kesäilloista, ei suvi-illan suutelemaa elämänkumppania, ei rohkeata Markea, kaikki on silti edelleen paikallaan ja läsnä tässä hetkessä. Mikään ei häviä eikä katoa lopullisesti.

Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

Muukonsaari – Kyniä taivaalta

Kyllähän sotaa oli meilläkin ehditty pelätä jo jonkin aikaa. Uutiset raivopäinä toisiaan ampuvista joukoista ja kuiskaten kerrotut veriteot tulivat aika pikaa tutuiksi. Veli kävi veljeä vastaan kuin raamatun tarinat olisivat todeksi tulleet eikä vihassa säästelty. Vaikka niinkin syrjässä eleltiin ei näiltä voinut välttyä. Eivät edes meidän pikkuiset.

Olivat parhaimpana talvikeväänä lähteneet jäälle leikkimään. Kelkoilla mennä potkivat varmaan hirmuistakin vauhtia niin että saparot vain viipottivat pipon alta ja poskille oli noussut pakkaspunaa. Itse istuin tuvassa parsimassa, enkä aivan kaikkea silmiini saanut. Mutta kohta ryntäsivät molemmat ovenpielet ryskyen ja saapikkaat tömisten sisälle ja yhteen ääneen selittivät aukinaisin naamoin.

Tovi siinä meni ennen kuin saivat henkeä sen verran että asia kantoi minullekin asti. Kertoivat että olivat kuulleet vastarannalta kummaa pauketta ja kohta oli taivaalta alkanut sataa lyijykynän pätkiä. Avasivat sitten siinä minulle kouransa ja näyttivät löytöjään. Eivät olleet ihan koulussa saatujen veroisia, pieniä ja päästään ummessa.

Kyllä minä tunnistin mitä mukulat lumesta paakkuisissa lapasissaan pitelivät, ja taisin päästää tahattoman ulvahduksen tai kuitenkin äänen, josta pienempi säikähti ja alkoi itkeä. Kyniksi arvelemansa pitkulat tipahtivat kilisten lattialle ja kierivät kohta mikä minnekin, osa kaapin ja pöydän alle vähän kuin olisivat häpeissään kätköön menneet.

Lapset viettivät loppupäivän sisällä ja ukon kanssa aiemmin jo aateltu muutto pois saaresta otti tuulta. Kun kesä sitten saapui Pöömit saivat kauan kärttämänsä maat itselleen.

Muukonsaaren itäpuolella sijaitsevassa Työsaaressa on mökki, joka tunnetaan tänään professori Erik Tawaststjernan kesäasuntona. Vielä kansalaissodan aikana se oli kalastaja Muikun ja hänen perheensä koti. Keväällä 1918, kun jää ja hanki peitti vielä järven selkää, sattui outo tapaus. Kalastajan pienet tyttäret olivat leikkimässä jäällä. Äkkiä jostakin kauempaa kuului pauketta ja kohta tienoon täytti outo rapina. Pieniä, pitkulaisia esineitä tipahteli jään päälle. Hämmästyksestä toivuttuaan tytöt alkoivat kerätä näitä kouriinsa ja juoksivat pian innoissaan näyttämään äidille löytöjään. ”Äiti, äiti! Kato ko myö kerättii taivaast tippuvii lyijykynnii näi paljo!” Säikähtynyt äiti ymmärsi nopeasti, että kynät olivat luoteja. Jostakin mantereelta laukaistut konekiväärien luodit olivat kantaneet Työsaaren tuntumaan. Vielä samana kesänä Muikut myivät mökkinsä von Boehmin aatelissuvulle. Kuvataiteilija Aino von Boehm vietti perheineen useita kesiä saaressa ja maalasi rannoilta avautuvia, värikkäitä ja aurinkoisia maisemia Saimaalle. Musiikkitieteilijä Erik Tawaststjerna meni myöhemmin naimisiin Aino von Boehmin tyttären kanssa ja näin saarimökki päätyi heidän käyttöönsä.

Lähde: Pertti Vuori. Tulentallojain tarinoita VI. Wärrönlahti, Punnanlahti,
Muukonsaari. Joutsenon kotiseutuyhdistys 1991.
Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.