tällä Sivulla pääset sukeltamaan Saimaa Geoparkin tarinoiden ja historiallisten yksityiskohtien maailmaan.

Alvar Aalto

Alvar Aalto oli yksi parhaiten kansainvälisesti tunnettu Suomalainen arkkitehti ja suunnittelija. Hänen työnsä tunnetaan laajalti niin arkkitehtuurista, huonekalujen, tekstiilien ja lasiesineiden suunnitteluista kuin myös muotoilusta ja taiteesta.

Lue lisää Alvar Aalto –säätiön nettisivuilta

Aalto suunnitteli useita taloja Imatralla sekä sai tehtäväkseen yleismaisemakaavan luomisen kaupungille. Alueen tunnetuin Alvar Aallon suunnitelmista rakennuksista on näyttävä Kolmen Ristin Ristin Kirkko (ent. Vuoksenniskan Kirkko), mikä sijaitsee Vuoksenniskalla. Kirkko on rakennettu muinaisen jäätikön reunaan kerrostuneen suiston ulkoreunalle ja se valmistui 1957. Kirkko on myös yksi Saimaa Geoparkin kulttuuri- ja luontokohteista. Vierailijoita kirkossa käy n. 3000 vuodessa ja sen opastetut kierrokset ovat erittäin suosittuja.

Kolmen Ristin Kirkko ulkoa ja sisältä. Kuvat:imatra.kuvat.fi

Lue lisää luonto- ja kulttuurikohteesta Kolmen Ristin Kirkko

Imatran kaupunki kuuluu Alvar Aalto kaupunkiverkostoon ja Kolmen Ristin Kirkko on yksi Alvar Aalto matkailureitin kohteista. Lue lisää Imatran kaupungin nettisivuilta

Lue lisää Alvar Aalto kaupunkien verkostosta
Alvar Aalto matkailureitin kohteet

Geologinen luonnonperintö Suomalaisessa maisemataiteessa 

Artikkelin kirjoittaja Kaisa-Maria Remes (FM) työskentelee geologina Saimaa Geopark yhdistyksessä ja on kiinnostunut geologian lisäksi kulttuuriperinnöstä.

Tässä artikkelissa yhdistyvät nämä kaksi kiinnostuksen kohdetta tuoden esille huomioita siitä, kuinka katsella maisemamaalauksia geologisesta näkökulmasta.

Lue artikkeli täältä (PDF)
Issuu-julkaisu

Tervahöyry AHTO

Ahto tervahöyryn potkuri. Kuva: Sulkavan kunta

Sulkavan kunnanviraston aulassa on pienoisnäyttely Saimaalla liikennöinneistä terva- ym. höyrylaivoista. Näyttelyssä on nähtävissä kuvia ja erilaista sen ajan laivoihin kuulunutta esineistöä.

Tervahöyry Ahto oli rakennettu Sulkavan Partalansaaren Niittulahdessa vuonna 1910. Tervahöyry valmistettiin puusta ja mukana on ollut luonnonvääriä puita, johtuen laivan muodosta.

Laivan pituus on ollut 30,6 m ja leveys 6,9 m. Alus täytti maksimimitat sen aikaiseen Saimaan kanavan liikenteeseen. Ahto liikennöi sisävesillä ja sillä vietiin halkoja Pietariin ja Helsinkiin. Paluulastina tuotiin tavaraa Sulkavan kauppoihin ja muille ostajille.

Ahto purettiin viisikymmentäluvun vaihteessa ajamalla laiva vauhdilla matalaan rantaan. Jäänteet ovat edelleen Sikolahden pohjassa. Laivan potkuri on nostettu syksyllä 2009 ylös ja se on kunnostuksen jälkeen kunnanviraston aulan näyttelyssä nähtävissä. Potkuri lojui järven pohjassa 60 vuotta.

Ahto tervahöyrystä on valmistettu pienoismalli, joka myös on näyttelyssä. Pienoismallin mittasuhde on 1/40. Malliin on käytetty sulkavalaista koivua lastina (pienoishalkoja) ja niitä on kannella noin 4000 kpl. Myös ruuma on täynnä halkoja. Luonnollisesti alus on tervattu kuten tervahöyryn kuuluukin.

Pienoismallin tekijä on sulkavalainen Marko Torvinen ja sen tekemiseen kului päivälleen kuusi kuukautta.

Ahto tervahöyryn pienoismalli. Kuva: Sulkavan kunta

 

Näyttelyn esineistöä. Kuva: Sulkavan kunta.

 

Ruutuvaippa

-historiatietoa Ruokolahti -seuran myymästä  Saimaa Geopark tuotteesta:

Kirjava ku tikka, leveä ku lehmännahka, sanonta Sakkolasta

Ruutuvaippa on toimikkainen, musta-valkea ja paksuksi vanutettu katevaippa, joka on ominainen savo-karjalaiselle alueelle. Laajalla alueella Savo-Karjalassa asuttiin 1800-luvun lopulle asti savupirteissä ja nukuttiin penkeillä ja lattialla. Tarvittiin lämmin peite, joka pystyttiin itse valmistamaan. Sellainen oli itäsuomalainen, saran tapaan vanutettu vaippa, joka oli täysruutuinen, tasaruutuinen ja sidokseltaan toimikas. Se oli valmistettu luonnon väreillä, mustalla valkoisella ja harmaalla. Jossain saatettiin käyttää myös punaista väriä. Airi Ruokonen  Lue lisää Ruutuvaipasta täältä

Lähde: Toini-Inkeri Kaukonen, Itse tuon sanoiksi virkki III

(Kesäisin ruutuvaipan voi ostaa Ruokolahden museolta, Eukonpuodista. Ruokolahden ruutuvaipan voi ostaa myös ympäri vuoden. Puh: +358 50 322 2568, eukonpuoti@gmail.com Rasilantie 57, 56100 Ruokolahti)

Tarinoita Saimaa Geoparkin alueelta

Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu

Kauko ihaili jo lapsena Partalansaaren kauneutta. Pienenä poikana hän oli nuottarannassa kuullut tarinan, että joku oli soutanut Partalansaaren ympäri. Aikaa matkaan oli mennyt auringonlaskusta auringonnousuun. Asia jäi poikaa askarruttamaan, sillä saari oli suuri ja kesäinen yö lyhyt.
Vanhempana venemestari Kauko Miettinen pohti, oliko lapsena kuultu tarina tosi. Hän oli myös huolestunut isoisältä opitun veneentekotaidon ja puuvenekulttuurin säilymisestä seuraaville sukupolville. Ajatukset eivät antaneet rauhaa ja niinpä hän päätti järjestää kisat selvittääkseen, kauanko saaren kiertäminen soutaen vie aikaa. Saadakseen ihmisiä kisaan, lupasi Kauko lahjoittaa voittajalle veneen.

Kaukon unelma toteutui. Ensimmäiset kisat järjestettiin vuonna 1968 nimellä Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu. Tapahtuma oli alkulaukaus jo yli 50 vuotta järjestetyille Sulkavan suursouduille.

Heinäkuussa järjestettävään tapahtumaan saapuu vuosittain tuhatpäinen joukko puuvenesoudun ystäviä, jotka osallistuvat Suomen suurimpaan soututapahtumaan.

 

Sormuskivi

Se on se kivi. Se joka halkaisee rajan idän ja lännen välille. Se kivi, jonka Venäjän keisari ja Ruotsin kuningas määräsivät satoja vuosia sitten kuuluvaksi lähemmäksi Pietaria kuin Tukholmaa. Sama kivi, jota Saimaan kanavan myöhemmät rakentajat eivät tohtineet louhia vaan rakensivat sen matalalle sivulle portaat. Herrasväki nousi niitä pitkin kiven tasaiselle laelle ja ihaili huipulta avautuvaa maisemaa järvelle. Portaat olivat paikallaan niin kauan kunnes eräs isäntä humalapäissään ja toisten yllytyksestä ajoi hevosensa lohkareen päälle. Monen yrityksen jälkeen tämä onnistui ja elikko saatiin vielä sieltä alaskin. Mutta tapaus kulkeutui viranomaisten korviin, käräjät käytiin ja portaat määrättiin purettaviksi.

Se oli se sormuskivi. Kun sen päälle joskus ensimmäisiä kertoja kiivettiin, lohkareen laelta löydettiin sormi, jossa kimmelsi sormus. Kukaan ei osannut kertoa, kenen ruumiista oli sormi kirvonnut. Oliko lintu sen noukkaissut jostakin mukaansa ja pudottanut kiven yli lentäessään? Vai oliko kiven päällä käyty hurja taistelu sormuksenkantajan ja jonkun toisen välillä?

Ajat olivat tuolloin levottomat.

Sen kiven juurella tavattiin, juhlittiin ja sieltä lähdettiin sotimaan, kun aika oli. Sen lähelle nousi kirkko, jonka erinomaisuutta yli-innokas lukkari julisti kellojensoitolla siinä määrin, että lähistöllä asuvien hermot olivat tiukoilla. Niin suurta oli lukkarin rakkaus kirkkoaan kohtaan, että ei malttanut laskeutua kellotornistaan edes tarpeilleen. Joutsenossa kerrottiin tuolloin monia tarinoita paskakirkosta.

Kirkon laelle pystytettiin muhkea risti, jota koristi timantti. Viimeisimmän sodan aikana kirkon torni murskaantui ja sen mukana katosi myös risti aarteineen. Lähistön sankarivainajien maalta sitä on kaivettu ja etsitty, mutta turhaan. Timantti on vaipunut unohduksen hämärään.

Mutta legenda kertoo, että timantti vielä joskus ilmestyy yhdessä sormuksen kanssa. Ehkäpä kuin taikaiskusta jonkun eläväisen sormeen.

Lähde: Heikki Piiparinen (2010), Tarinoita Etelä-Karjalasta
Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

 

Noita

Noita tärisee, kasvot irveessä se päästelee kireiden huultensa välistä outoa mölinää. Ovatko sanoja, jos ovat, en niitä tunne. En uskalla mennä aivan tuota lähelle. Naiset yrittävät estää noitaa vahingoittamasta itseään. Saavat pitää aika kovaa kiinni. Sormien päistä niiltä katoaa jo veri. Mies seurailee toimeliaan näköisenä mutta mitään tekemättä taustalla. Hieroo tummaa päänahkaansa ja antaa joitakin ohjeita liinahuntuisille. Tuskin ehtivät kuuntelemaan. Noidan jalat potkivat villisti ilmaa, selkä taittuu kaarelle ja ilmoille kajahtaa pahanoloisia, lyhyitä kiljaisuja. Se on kuin jokin kumma lintu, sätkii ja yrittää nousta siivilleen.

Tätä kestää aikansa. Sitten mies huomaa, että eivät naiset kykene kohta enää pitämään pyristelevän noidan vanhaa vartta. Ryhtyy vihdoin toimeen ja ottaa tämän jaloista kiinni. Ärähtää jotakin minulle, mutta sanat katoavat kauaksi järvelle. Minua alkaa itkettää. Taistelen kyyneleitä ja pelkoa vastaan. Sitten äkkiä noita näyttää menettäneen tajuntansa. Naisten ote kirpoaa. Myös mies irrottaa kätensä.

Noita lepää puoliksi selällään kalliolla ja sen raajat nytkähtelevät pienesti. Naisten pyhävaatteisiin on tarttunut kallion pinnalla ollutta jäkälää ja läheisistä puista pudonneita lehtiä. Korjailevat huivejaan, mies käskee meitä kaikkia kauemmaksi. Siinä noitaa tuijottaessa näyttää kuin sen ohuissa, vanhuuden kuivattamissa jaloissa olisi hidasta, ryömivää liikettä.

Ruokolahdella sijaitsevat Kolmiköytisienvuoren kalliomaalaukset on maalattu n. 5 000 eaa. Maalaukset ovat heikosti näkyvissä, mutta niistä on erotettavissa viisi ihmishahmoa. Kyseessä saattaa olla kuvaus rituaalimatkasta, jossa noita vaipuu transsiin häntä saattavan seurueen läsnä ollessa. Maalauksesta voidaan erottaa ihminen, joka on alaruumiistaan muuttunut tai muuttumassa käärmeeksi.

Lähde: Sulo Siitonen (1997), Retkeilijäin Ruokolahti
Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.

 

Kumma kivi

Ilta oli mennyt kylillä vähän pitkäksi. Mutta tarkoituksella. Oltiin värjötelty kaupan kulmalla sen aikaa että Ketonen oli tullut ovella räpläämään lukkoa kiinni. Näki meidät ja huikkasi että mitäs pojjat. Mitäs tässä kun ei ennenkään. Eki oli vetänyt oikein kunnon mällin fillaritelineen pintaan. Se jäi siihen roikkumaan vähän kuin tippukiveksi. Onneksi Ketonen oli jo häipynyt näkyvistä.

Pyörittiin vielä hetki ja otettiin sitten suuntaa kivelle. Oli sovittu että mennään sinne hämärissä. Ukko sitä oli kehottanut. Sanonut että jos pimeän tultua sinne menette ja teette kuten käsken niin kuulette kyllä. Me siitä muuta ymmärretty kuin että näitä asioita ei valoisassa tehdä. Hämärän juttuja. Niin kuin ukon tarinat kiven koputtajista.

Eki polki etunenässä kuten aina. Sillä oli kiire. Me tultiin Maken kanssa vähemmällä tohinalla. Ekin puseron punainen helma lepatti edessämme. Tuulenpuuska tarttui myös ympärillä oleviin kuusiin. Niiden suhinaan eksyi varisten rääkynää.

Mitä lähemmäksi kiveä tultiin sitä enemmän alkoi pelottaa. Tai ainakin aloin epäillä oliko tässä tolkkua. Ukon tarinat kyllä tiedettiin. Taidatkos olla jo vetelänä, Eki hörötti ja huomasin pienen virneen myös Maken naamalla. Heitettiin pyörät polun penkalle, kepit tarakalta käteen ja minä ryntäsin kärkeen. Ajattelin että minä sitten. Kestäkää kyydissä jos pystytte.

Aina se oli yhtä outo näky. Valtava kivijärkäle eikä kiinni oikein missään. Ja sen päällä vänkyräinen puu joka on kourillaan kiinni ropoleisen kallion pinnassa. Heiluttaa korkeuksiin kohoavia sarviaan. Puhaltaa suustaan ikiaikaisia höyryjä.

Jäin seisomaan paikalleni, vähän kuin kunnioittavan etäisyyden päähän. Vaalea hämärä oli laskeutunut. Puristin kourassani kepin pintaa. Se tuntui pehmeältä.

Eki ryntäsi ohitseni ja alkoi saman tien jyskyttää omalla koivuseipäällään kalliota. Kulki tiuhaan askeltaen kiven ympäri ja iski, iski, iski. Vähän sinne sun tänne. Make seisahtui lohkareen juurelle ja muistutti meille ukon ohjeet. Iskut piti kohdistaa tarkkaan paikkaan. Seitsemän ja puoli senttiä kiven ja alustan kosketuspinnasta kohti pohjoista.

Ensimmäiset kumahdukset täyttivät tienoon. Jostakin rasahti jotakin raskasta lentoon. Löimme ensiksi kukin omassa rytmissä, sitten yhdessä samaa tahtia tavoitellen. Patam-patam-patam. Kaiku nousi kiven päällä kököttävän männyn latvuksiin ja singahti sieltä kuin ulvahtaen läheiseen metsään. Patam-patam-patam.

Tummat varjot kasvoivat sitä myöten kun voima iskuistamme alkoi huveta. Pimeys vähän kuin nielaisi meidät syliinsä. Eki heitti ensimmäisenä keppinsä pois, sitten minä. Sanoi että ukon jorinat. Make jatkoi meistä vähän syrjässä hakkaamistaan. Kumahdukset kuuluivat nyt vaimeampina. Vähän kuin tulisivat jostakin eivätkä vain kulkeutuisi jonnekin. Olin tätä sanomaisillani Ekille kun huomasin Maken kalvakkaat kasvot takanani. Patam-patam-patam, kuului jostakin syvältä, kiven sisältä.

Kummakivi on Ruokolahdella sijaitseva siirtolohkare, joka on asettautunut erikoiselle paikallaan 10 000 – 11 000vuotta sitten. Lohkare on seitsemän metriä leveä ja viisi metriä korkea ja sen laella kasvaa kymmeniä vuosia vanha kaksilatvainen mänty. Kivi lepää kuperalla kallioalustalla kuin olisi keikahtamaisillaan alas millä hetkellä tahansa. Kiveä on käyty ihailemassa ja ihmettelemässä jo 1800-luvulta lähtien. Vuodesta 1962 se on ollut rauhoitettu kohde. Väitetään, että nimensä se on saanut paitsi kummallisen ulkomuotonsa takia myös ehkä siitä, että kun sitä kumauttaa kepillä, voi kuulostaa siltä kuin kivi olisi ontto sisältä. Kivestä lähtee siis kummallinen kaiku.

Tarina: Pekka Vartiainen/Rural Explorer -hanke.