VESISTÖT

Saimaa Geoparkin alueella suurimpia järvialtaita ovat Luonteri, Lietvesi, Yövesi ja Suur-Saimaa. Yöveden kaakkoiskulmaan sijoittuu Saimaan syvin kohta (82 m). Veden laatu on pääosin erinomainen. Vedet ovat niukkaravinteisia ja vähähumuksisia.

Alueen vesistömaisemaa leimaavat pohjoisosassa lukuisat kalliosaaret ja -jyrkänteet, eteläosassa hiekkaharjut ja -rannat. Kallio- ja maaperä ovat maisemallisesti voimakkaasti suuntautunutta, mikä johtuu ruhjevyöhykkeiden linjoista ja mannerjään toiminnasta. Rannat ovat yleensä karuja ja suojaisissa lahdissa esiintyy runsaitakin järviruokokasvustoja. Veden kirkkautta ja karuutta kuvaavat pohjalehtisten vesikasvien, kuten lahnaruohot (Isoëtes), nuottaruoho (Lobelia dortmanna) ja raani (Littorella uniflora), esiintyminen.

Luonterilla ja Lietvedellä tavataan kalliosaaria ja -jyrkänteitä. Kuva: Sanna Poutamo

 

Suur-Saimaan alueella on paljon harjusaaria. Kuva: Sanna Poutamo

 

Saimaan vedenlaatu on pääosin erinomainen. Kaupunkien lähivesien vedenlaadussa on vielä parantamisen varaa.

 

METSÄT JA KASVILLISUUS

Maisemaa hallitsee metsä. Alueen maa-alasta lähes 90 % on metsätalousmaata. Metsistä vähän yli 40 % on mäntyvaltaisia ja reilu kolmasosa kuusivaltaisia. Loppu viidennes metsistä on lehtipuuvaltaisia. Metsien kasvu alueella on parhainta koko Suomessa. Alueelta löytyy myös harvinaisia luontotyyppejä, kuten harjujen rinteiden paahdeympäristöjä, vaihettumis- ja rantasoita, lähteitä ja lähdesoita, boreaalisia luonnonmetsiä, jalopuumetsiä, metsäluhtia sekä puustoisia soita.

Alueelle ovat tyypillisiä mustikkatyypin tuoreet kankaat. Kuva: Sanna Poutamo

 

Saimaan alue kuuluu eteläboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Kasvistossa on runsaimmin itäisiä ja eteläisiä aineksia.  Itäinen lajisto suosii mantereista ilmastoa. Alueella kaskettiin vielä niinkin myöhään kuin 1930 luvulla ja sen jäänteenä tavataan kaskiahojen kasvistoa kuten hirven- ja peurankello ((Campanula cervicaria ja C. glomerata), ruusuruoho (Knautia arvensis) ja pukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Saaristossa kaskeamisen ja laidunnuksen jäljet näkyvät runsaina lehtisekametsinä. Rehevimmillä paikoilla esiintyy myös metsälehmusta (Tilia cordata).

Harjusaarten kasvillisuus on karua ja metsät pääasiassa mäntykankaita. Kasvilajistoon kuuluu sekä tyypillisiä harjukasveja, että harvinaisia lajeja kuten hietaneilikka (Dianthus arenarius, syn. D. borussicus), kangasajuruoho (Thymus serpyllum) ja kangasvuokko (Pulsatilla vernalis).

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) kukkii harjualueilla aikaisin keväällä. Kangasvuokko on Etelä-Karjalan maakuntakukka. Kuva: Sanna Poutamo

 

Pohjanlumme (Nymphaea alba ssp. candida) kasvaa pehmeäpohjaisissa lahdenpohjukoissa. Pohjanlumme on Etelä-Savon maakuntakukka. Kuva: Sanna Poutamo

 

SUOMEN METSÄT JÄÄKAUDEN JÄLKEEN

Veiksel-jääkauden päättyessä ilmasto alkoi lämmetä nopeasti noin 11 200 vuotta sitten. Jään alta vapautuneita maa-alueita peitti aluksi harva ruohosto, jonka tilalle saapui pian tundrakasvillisuus varpuineen. Jäätikön reunan yhä etääntyessä pohjoiseen tundralta alkoi kuitenkin vallata alaa kangaskasvillisuus, ja ensimmäisenä puuna Suomeen levisi vaivaiskoivu. Sitä seurasi muita puuvartisia kasveja, joihin kuuluivat kataja, pihlaja, haapa, pajut ja koivut. Suomen varhaiset metsät olivatkin koivuvaltaisia lehtimetsiä. Mänty levisi meille kaakosta noin 9000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin syntyivät Tanskan salmet, ja jatkuvan maankohoamisen myötä Suomen rantaviiva alkoi vähitellen saada nykyisen muotonsa, joskin se oli vielä Pohjanmaan alueella jopa sata kilometriä sisämaahan päin. Jäätikön rippeitä oli jäljellä enää Ruotsin ja Norjan pohjoisosien vuoristoilla. Jääkauden jälkeen Suomen alueella elettiin erityisen lämmintä ilmastovaihetta, atlanttista lämpökautta noin 9000­–5000 vuotta sitten. Tuolloin Etelä-Suomessa vallitsi nykyisen Keski-Euroopan ilmasto. Kauden alussa kasvillisuus alkoi muuttua entistä tiheämmäksi, ja ensimmäiset varsinaiset seka- ja mäntymetsät muodostuivat. Leppä yleistyi räjähdysmäisesti. Vähitellen jalot lehtipuut, kuten pähkinäpensas, jalava, lehmus ja tammi runsastuivat ja levisivät aina Oulun korkeudelle saakka. Kuusi on meillä suhteellisen nuori tulokas, joka oli saavuttanut nykylevinneisyytensä vasta lämpökauden lopussa. Jakson lopulla ilmasto alkoi vähitellen viilentyä, ja metsämme muuttuivat havupuuvaltaisemmiksi. Tammi- ja pähkinäpensasmetsät katosivat ja lehtimetsävyöhyke siirtyi etelämmäksi. Kosteus lisääntyi, ja turvesoiden kehitys voimistui etenkin Lapissa. Kasvilajistossa ei tämän jälkeen ole tapahtunut enää suuria muutoksia. Ilmasto alkoi jälleen leudontua ajanlaskumme alusta lähtien ja saavutti huippunsa 1200-luvulla. Parinsadan vuoden lämpimämpää vaihetta seurasi kuitenkin nopea viileneminen, jota kutsutaan keskiajan pieneksi jääkaudeksi.

 

ELÄIMISTÖ

Saimaa Geoparkin vesistöalueella on edustavaa selkävesien eläinlajistoa. Linnuston tyyppilajeja ovat kuikka (Gavia arctica) ja koskelot (Mercus) sekä lokkilinnut (Laridae). Viime vuosina on erityisesti laulujoutsen (Cygnus cygnus) runsastunut. Alueella pesii useita kalasääskiä (Pandion haliaetus). Nuolihaukka (Falco subbuteo) pesii rantojen ja saarien harvoissa männiköissä. Kalliojyrkänteillä puolestaan voi tavata uhanalaisen huuhkajan (Bubo bubo). Pikkulinnuston erikoisuuksiin kuuluu Etelä-Savon maakuntalintu kuhankeittäjä (Oriolus oriolus).

Tukkakoskelo (Mergus serrator) on yleinen näky Saimaalla. Kuva: Sanna Poutamo

 

Alue on erittäin uhanalaisen saimaannorpan (Pusa hispida saimensis), lisääntymisaluetta. Saimaannorppa on norpan alalaji, jota tavataan vain Suomessa. Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaalle viimeisimmän jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Saimaannorppa on Suomen ainoa kotoperäinen nisäkäs. Onnistuneilla suojelutoimenpiteillä on norppakanta saatu elvytettyä ja norppien määrä kaksinkertaistettua parissa kymmenessä vuodessa. Tällä hetkellä norppia arvioidaan olevan noin 400, joista Saimaa Geoparkin alueella elää noin 100. Muista nisäkkäistä vesistöalueilla tavataan myös saukkoa (Lutra lutra).

Alueen merkittävin riistäeläin on hirvi (Alces alces). Hirvikanta on elinvoimainen ja tuottava. Hirvet ovat hyviä uimaan ja ne voivat siirtyä saariin jopa kilometrien matkan.  Hirvi on esiintynyt kulttuurissa laajasti esihistoriallisista ajoista alkaen. Suomen kalliomaalauksissa 30 prosentissa aiheena on hirvi. Kalevalaisessa runoudessa puhutaan Hiiden hirvestä, joka on vaikeasti pyydystettävä, voimakas ja nopea hirvi.

Astuvansalmen kalliomaalauksissa on useita hirvikuivioita. Hirven kuvaan on merkitty sydän ympyrällä. Kuva: Sanna Poutamo

 

Alueella esiintyy myös valkohäntäpeuraa (Odocoileus virginianus) ja metsäkaurista (Capreolus capreolus), jotka ovat hyötyneet viime vuosien vähälumisista talvista. Villisika (Sus scrofa) on levittäytymässä alueelle rajan yli Viron ja Venäjän puolelta.

Suurpedoista karhun (Ursus arctos) kanta on voimakkain. Lisäksi alueella on vakaa ilveskanta (Lynx lynx). Satunnaisesti tavataan myös susia (Canis lupus) ja ahmoja (Gulo gulo). Itäistä lajistoa edustavat liito-orava (Pteromys volans) ja valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos).

Saimaa Geoparkin kalalajistoon kuuluu mm. äärimmäisen uhanalainen saimaannieriä (Salvelinus alpinus). Laji lisääntyy luonnonoloissa varmuudella vain Kuolimojärvessä. Muita uhanalaisia kaloja ovat vaarantunut vaellusiika (Coregonus lavaretus lavaretus) sekä silmälläpidettävä järvitaimen (Salmo trutta). Järvilohi (Salmo salar m. sebago) on luokiteltu luonnosta hävinneeksi, koska sen kanta on istutusten varassa.

Vaskitsa (Anguis fragilis) on raajaton liskolaji. Se on Suomessa rauhoitettu ja uhanalaisluokitukseltaan silmälläpidettävä laji. Kuva: Sanna Poutamo

 

Rantakäärme (Natrix natrix) on vaaraton vesistön rantojen asukki. Kuva: Sanna Poutamo

 

MAMMUTTIEN MATKASSA

Muinaisten maaperäkerrostumien sisältämästä siitepölystä ja säilyneistä kasvinosista tiedämme, että edellisien jääkausien välisen lämpimän jakson, Eem-vaiheen aikana noin 130 000–120 000 vuotta sitten eteläisen Suomen kasvillisuus muistutti nykyistä Keski-Euroopan kasvillisuutta, ja havumetsät ulottuivat Jäämerelle saakka. Siispä tuolloisen eläimistönkin on täytynyt olla vähintään yhtä runsas ja monipuolinen kuin nykyisin. Eem-vaiheen aikaiseen Euroopan faunaan tiedetäänkin kuuluneen eksoottisia suuria nisäkkäitä, kuten metsänorsu, jättiläishirvi, villasarvikuono ja luolaleijona. Meillä muinainen mannerjäätikkö kuitenkin kulutti ja mylläsi maankamaran pintaosia kymmenien tuhansien vuosien ajan niin, ettei ajalta ennen jäätiköitymistä ole säilynyt juurikaan todisteita muinaiseläimistä. Yksittäisiä jäännöksiä on kuitenkin löytynyt. Yleisimpiin löytöihin kuuluvat villamammutin poskihampaat ja luiden kappaleet. Suomen alue ei suinkaan ollut täysin jään peitossa koko Veiksel-kauden ajan, vaan välillä oli tuhansien vuosien leudompia jaksoja. Mammuttien arvellaan vaeltaneen tuolloin jäätikön edustan laajoilla puuttomilla aroilla. Itä-Lapista Soklin suoalueelta on löytynyt varhais-Veikseliin kuuluva, erittäin harvinainen orgaaninen järvikerrostuma, josta on löydetty kasvifossiilien lisäksi muun muassa tunturisopulin hampaita. Löytö ajoittuu noin 94 000 vuoden taakse. Näiden sekä yksittäisen villipeuran sarvipalan ja mahdollisesti Eemin aikaisen majavapadon jäänteiden lisäksi Suomesta ei tunneta juurikaan merkkejä eläimistä ennen jäätiköitymistä tai sen aikana. Todisteita mammuttiaron suurista nisäkkäistä on kuitenkin löytynyt Tanskaa ja Norjaa myöten, joten niitä on todennäköisesti kuulunut myös Etelä-Suomen eläimistöön. Toistaiseksi löydöt kuitenkin puuttuvat.

 

JÄÄKAUDEN JÄLKEEN

Mannerjäätikön sulaessa ja kasvillisuuden vallatessa maa-alaa saapuivat meille ensimmäiset eläimet ja niiden perässä myös ihminen noin 11 000 vuotta sitten. Faunatutkimusta hankaloittaa Suomen arkeologisen tutkimuksen erityispiirre: happamassa maaperässämme edes luu harvoin säilyy tuhansia vuosia maatumatta. Poikkeuksena on kuitenkin palanut luu, ja muinaissuomalaiset ovatkin onneksemme jättäneet nuotio- ja pyyntipaikoilleen toisinaan suuriakin määriä saaliseläinten palaneita luunsiruja. Niinpä arkeologisten löytöjen ansiosta Suomen jääkauden jälkeinen varhainen saaliseläimistö tunnetaan jo suhteellisen hyvin. Vanhimmilta asuinpaikoilta tehtyjen luulöytöjen perusteella pääasiallisesti on pyydetty hirveä, majavaa ja hylkeitä, mutta myös villipeuraa, jänistä, kettua ja näätää. Hirvi on yksi kuvatuimmista kohteista etenkin Kaakkois-Suomen säilyneissä kalliomaalauksissa, ja sen merkitys saaliseläimenä onkin ollut kivikautisella Saimaalla suuri. Myös majavakanta oli hyvin runsas. Majava olikin tärkeimpiä riistaeläimiämme esihistoriasta aina 1800-luvulle, jolloin se turkiskaupan lisääntyessä hävitettiin sukupuuttoon. Varhaisin kesytetty eläin oli koira, joka saapui jo ensimmäisten ihmisten mukana. Tuolloinen koira muistutti nykyisiä pystykorvia ja lapinkoiria. Linnuista pyydetyimpiä olivat varhaisella kivikaudella erityisesti kuikat, kun taas varhaisten metsäkanalintujen pyyntijätteitä on löytynyt eniten sisämaasta. Litorinamerivaiheen alussa noin 9000 vuotta sitten riistalajistoon ilmestyivät karhu ja orava, jotka levisivät luultavasti sekametsien yleistyessä lämpimän ilmastovaiheen alussa. Samalta kaudelta ovat peräisin myös varhaisimmat merkit saukosta. Linnustuksen merkitys vaikuttaa kasvaneen noin 6000 vuotta sitten, ja samalla arkeologisissa löydöissä yleistyvät metsäkanalintujen luut. Yleisesti ottaen eläinlajisto vaikuttaa monipuolistuneen nopeasti Litorinavaiheen aikaisella lämpökaudella. Kivikauden lopulla metsälajistossa ei tapahtunut enää suuria muutoksia, mutta esimerkiksi villipeura näyttää kadonneen tyystin. Suomen väkiluku pieneni huomattavasti myöhäisneoliittisella kivikaudella, mikä joidenkin tutkijoiden mukaan oli seurausta liikapyynnin aiheuttamasta riistaeläinten vähenemisestä.

 

NORPPA, JÄÄKAUDEN JÄÄNNE

Saimaan alueen vesistöissä elää ainakin muutamia eläinlajeja, jotka on tulkittu ns. jääkautisiksi reliktilajeiksi. Tällä biologisella käsitteellä tarkoitetaan sellaista lajia, joka on aiemmin ollut laajalle levinnyt, mutta kohdannut sittemmin suuria muutoksia ympäristössään ja esiintyy enää suhteellisen suppealla alueella. Seudun epäilemättä tunnetuin jääkautinen reliktilaji on saimaannorppa. Norppa oli pohjoisen Itämeren ensimmäinen merinisäkäslaji jääkauden loppuvaiheessa. Norppa on kestänyt hyvin muinaisen Itämeren vaihteluja suolaisen ja makean välillä, mikä osoittaa sen olevan erinomainen sopeutuja. Mannerjäätikön reunan ollessa nykyisen Saimaan alueella sen edustalla lainehti Baltian jääjärvi, ja kuivaa maata oli paljastunut vasta vähän. Maankohoaminen ja merenpinnan asteittainen lasku aiheuttivat Saimaan kuroutumisen itsenäiseksi järveksi noin 11 000 vuotta sitten. Arvellaan, että tällöin paikallinen Itämeren norppapopulaatio jäi eristyksiin Kaakkois-Suomen vesistöihin. Mahdollista on, että norppa on aikoinaan esiintynyt laajallakin alueella Suomen kuroutuneissa sisävesissä. Muita jääkautisia eläinreliktejä Vuoksen vesistöissä ovat esimerkiksi järvilohi, härkäsimppu, kilkki sekä valkokatka.

 

YMPÄRISTÖNSUOJELU JA ILMASTONMUUTOS

Saimaan alueen kunnat ja maakunnat ovat sitoutuneet suojelemaan Saimaata ja pitämään sen puhtaana. Alueen kunnat allekirjoittivat tätä koskevan Peruskirjan 5.6.2019 Mikkelissä www.finnishlakelandforum.fi. Mikkeliin on rakenteilla MBR-tekniikalla toimiva uusi jätevedenpuhdistamo, joka on valmistuessaan Euroopan ja samalla maailman moderneimpia jätevedenkäsittelylaitoksia.

Teollisuuden ja yhdyskuntien jätevedet puhdistetaankin Saimaa Geoparkin alueella jo nyt tehokkaasti. Myös maa- ja metsätalouden päästöjä torjutaan mm. suojavyöhykkein.

Ilmaston lämpenemisen myötä järvien jääpeiteaika lyhenee ja jäänpaksuus ohenee. Sadan vuoden aikana keskimääräinen jään paksuus on ohentunut 25 senttiä Lappeenrannan Lauritsalassa, lisäksi Saimaan jäätyminen on myöhentynyt ja jäänlähtö aikaistunut.

Vähälumisilta tai lumettomilta pelloilta ja metsistä huuhtoutuu talvisateiden mukana talviaikaan aikaisempaa enemmän ravinteita vesistöihin, mikä rehevöitymisen myötä voi heikentää paikoin vesien tilaa. Muutoksia vesien tilassa onkin havaittu koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Ilmastonmuutos voi vaikuttaa myös saimaannorppakantoihin, sillä naaras synnyttää yhden poikasen helmi-maaliskuussa lumikinokseen kaivettuun pesään, joka tarjoaa vastasyntyneelle suojaa. Viime vuosina on vähäisen lumipeitteen vuoksi jouduttu kolaamaan lumikinoksia norpille pesimäpaikoiksi.

Alueen luontoa ja erityisesti saimaannorppaa on suojeltu Saimaa Geoparkin alueella perustamalla alueelle luonnonsuojelualueita. Vesistö- ja saaristoalueet kuuluvat myös Euroopan Unionin Natura 2000 luonnonsuojelualueverkostoon https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet.

Saimaan alue on osa Fennoskandian Vihreää Vyöhykettä, joka ulottuu Jäämereltä Itämerelle seuraillen Suomen ja Venäjän rajaa molemmin puolin. Fennoskandian vihreä vyöhyke puolestaan on osa koko Euroopan poikki kulkevaa Euroopan vihreää vyöhykettä (https://www.ym.fi/vihreavyohyke ). Saimaan alueella Fennoskandian Vihreällä Vyöhykkeellä korostuvat erityisesti vesistöt eli ”sininen vyöhyke” ja luontomatkailu. Vihreä vyöhyke on Euroopan tärkeimpiä ekologisia käytäviä, joka mm. auttaa lajeja sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Fennoskandian vihreän vyöhykkeen yhteistyön tavoitteet ovat samat kuin Saimaa Geoparkin eli luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, alueiden elinkeinojen kehittäminen kestävästi perustuen alueen ainutlaatuiseen luontoon, geologiseen monimuotoisuuteen sekä kulttuuriperintöön ja ympäristötietoisuuden lisäämiseen.